Mehiläiset talvehtivat noin 10.000-15.000 yksilön yhteiskuntana. Ilmojen kylmetessä ne kerääntyvät pesässä pallomuodostelmaan, jossa niiden on helpompi säädellä lämpötaloutta. Lämpöä tuotetaan talviruoasta, yleensä sokeriliuoksesta, mutta myös hunajan jättäminen talviruoaksi on mahdollista. Parhaaseen satoaikaan heinäkuun puolivälissä hyvässä pesässä on 60.000-80.000 mehiläistä.
Mehiläispesän suurin joukko on työläisiä, jotka ovat lisääntymiskyvyttömiä naaraita. Työläiset huolehtivat kuoriuduttuaan pesän siisteydestä, toukkien hoidosta ja ruokkimisesta, pesän puolustamisesta sekä hiukan vanhemmiksi vartuttuaan ravinnon keruusta.Työläisten elämän pituus riippuu sen lentämistä kilometreistä. Kesällä kiivaimpaan satoaikaan työläinen elää noin kahdeksan viikkoa, talviaikaan jopa kuusi kuukautta.
Nuori, vastakuoriutunut emo viettää ensin jonkin aikaa pesässä. Kun aika on otollinen, se lähtee häälennolle. Mehiläisillä tiedetään olevan tietyt, jokseenkin vakiintuneet paikat pariutumiselle, ja pariutumisalueille lennetään useita kilometrejä. Emo pariutuu useiden koiraiden kanssa. Pariteltuaan se palaa takaisin pesään, ja yleensä pesässä oleva, vanhempi emo lähtee työläisparven houkuttelemana etsimään uutta pesäpaikkaa. Tätä kutsutaan parveiluksi, ja se on yleisintä keskikesällä. Näin mehiläisyhteiskuntien lukumäärä kasvaa.
Kuhnureiden elämä saattaa olla aluksi silkkaa juhlaa valmiiden ruokavarastojen äärellä, mutta pariuduttuaan ne kuolevat. Syksyllä, kun uusia emoja ei pesässä enää kasvateta, kuhnurit pistetään kuoliaiksi ja heitetään ulos pesästä. Tämä säästää resursseja pesän säilymisen kannalta tärkeämpiin tarkoituksiin, eli työläisille, jotka pitävät emosta huolta.
